Rakastan minua!

Nyt onki ollu pitkä tauko kirjottamisessa. Itseasiassa tulin ihan pikasesti päivittämään tämän päivän mietteitä, koska mulle tuli semmonen olo, että haluan saaha ne ulos. Olen viimeaikoina mietiskelly paljon, etenki yhtä asiaa.. Kopioin seuraavan tekstin suoraan minun facebook -sivuilta, joten se on ihan minun omalla murtheella. ;)

Mietiskelin tässä, että onko koskaan hyvä. Onko ihminen koskaan tarpeeksi laiha tai tarpeeksi muodokas? Onko ihminen koskaan tarpeeksi kaunis? Ja mitä sitte ko ihminen onki kaunis ja pittää huolta ittestänsä, hänhän on pinnallinen ja liian upea. Jos kysythään muilta ihmisiltä, niin sie olet aina liikaa tai liian vähän jotaki. Missä helkkarissa se raja mennee?! Eikö ihminen voi olla sitä mitä on? Eikö se riitä, että on tyytyväinen itteensä ja itellä on hyvä olla semmosena ko on? Se ei tietysti ole niin helppoa rakastaa itteänsä semmosena ko on, ei tämän ajan maailmassa. Mie toivosinki, että kannustettais toisiamme rakastammaan itteämme. En mie tarkota itserakkautta, vaan, että vois olla sinut oman kehonsa ja mielensä kanssa. Muistettais sanoa toisillemme hyvä, eikä aina sitä pahhaa. Jos mietittä, mistä moinen päähän putkahti, niin ainut, mitä haluan sanoa on tämä: Mie ole äiti sinusta ylpeä! Tärkeintä on, että sulla itellä on hyvä olla, ja että voit nauttia elämästä entistä enemmän. Älä anna muitten sanomisten lannistaa, vaan nauti elämästä. Met kaikista rakhaimmat olhaan hitsin ylpeitä sinusta! <3 

Tarkennan tuohon lisäksi, että minun äiti on laihtunu 40kg (WAU!). Äiti on alkanu liikkuun ja syömään entistä terveellisemmin. Mikä hienointa, äiti on painoindeksin mukaan normaalipainoinen. Äitistä huomaa, että sillä on hyvä olla. Sen silmistä näkee, että se nauttii olostaan ja ossaa pitää itseään hyvännäkösenä, vaikka se ei aina tajuakkaan peiliin katsoessa, että se oikeasti näyttää siltä. Äidin muuttumista varjostaa suuresti ihmisten negatiiviset mielipiteet (asumme siis pienellä paikkakunnalla, jossa kaikki tuntevat kaikki). Siksi olen miettinyt suuresti ulkonäköä ja siihen liittyviä paineita ja stereotypioita. 

Äikän opettaja on aina sanonut, että kirjoituksen lopetus, ei KOSKAAN saisi olla dramaattisesti yhteishenkeä maalaavaa, mutta nyt aion sen tehdä, koska uskon, ettei kukaan tule tätä tarkistamaan, niin kuin opettajani lukion esseetäni. Here we come! 

Toivon, että jokainen oppisi rakastamaan itseään. Kaikki eivät siihen välttämättä yksin pysty, joten tarvitsemme toistemme apua. Meillä on helpompi rakastaa itseämme, jos huomaamme, että lähimmäisemmekin rakastavat meitä. Olkaamme siis toistemme tukena. Näytetään, että me välitetään muista olivatpa he millaisia tahansa. Rakastakaamme itseämme ja toisiamme. 

THE END!

sortsit kirjotusvirheistä!